Sunday, November 30, 2014

Kun tyhmä vihdoin tajuaa - eli istunnan taikaa

etukeno, olkapäät edessä, kädet suorana, varpaat ulos, jäykkä ja selätön hevonen.
29.11.14 suora selkä, paino istuinluiden päällä, rento ja paljon ryhdikkäämpi hevonen.

 Istunta on ratsastajan ikuisuusprojekti, eikö niin sanota?

Viimeisen viikon aikana olen tajunnut niin paljon asioita ratsastukseni suhteen, että ihan hirvittää. Viime viikon perjantaina oli Miljan valmennus, jolloin vihdoin tajusin, miksi Possu tuntuu niin kovalle suusta. No ehkä siksi, että jään itse kiinni niihin perkeleen ohjiin ja unohdan liikutella kuolainta. Tajuttuani sen sain Possun rennommaksi kuin koskaan aikaisemmin tunnilla. Siitä se sitten lähti.

Torstaina Capun selässä löysin vahingossa hetkellisesti istuinluuni. Kadotin ne kuitenkin melkein saman tien. Possun kanssa löysin ne taas ja se tuntuikin jotenkin paremmalta kuin aikaisemmin, mutten tajunnut oikeastaan täysin että miksi.

Perjantaina Ranen kanssa tajusin, miten lonkat avataan. Kenttä kuitenkin ruuhkautui ennen kuin ehdin asiaa sen enempää miettiä, ja asia jäi vähän sikseen.

Eilen koin sitten lopulta niin täydellisen maailmanmullistuksen istunnan suhteen, etten olisi edes uskonut todeksi. Vuodesta toiseen olen taistellut samojen ongelmien äärellä: kädet eivät pysy alhaalla, ulkokäsi ei pysy paikallaan. Miten se kantapää saadaan pysymään siellä alhaalla ja varpaat eteenpäin? Entäs ne olkapäät sitten, miten ne olisi tarkoitus pitää takana ja selkä suorassa, kun hevonen painaa kädelle? Minähän istun ryhdikkäästi, miten niin selkäni on kaarella? Miten voin joustaa ristiselälläni ja silti istua ryhdikkäästi? Lonkat auki miten? Ja kyllähän minä istun ahterillani, mutta siitä huolimatta tuntuu, että toosa on ruvella jokaisen ratsastuskerran jälkeen... Se on kuulemma lopulta hyvin yksinkertaista, mutta koko käsitteen "rento mutta jäntevä istunta" on pakko olla myytti. Miljoonaa asiaa pitää ajatella samaan aikaan ja yksikään niistä ei ota onnistuakseen. Yhtä lihasta pitää jännittää ja toisella joustaa. Ei pysty, ei kykene.

Eilen se lopulta iski; ymmärrys siitä, miten istua niiden legendaaristen istuinluiden päällä, mikä on suora selkä, miten kädet pidetään kylkiä vasten. Voisi sanoa, että lamppu syttyi, mutta se olisi varmasti vähättelyä. Valonheitin tai vaikkapa majakka voisi tarkemmin kuvailla asiaa. Mitä ihmettä minulle onkaan yritetty ties kuinka monen ihmisen ja hevosen voimin sanoa, miten en ole tajunnut tätä aikaisemmin! Nyt ymmärrän vihdoin myös, mistä Milja aina höpisee, kun hän sanoo, että selkärangan kuuluu muodostaa loiva S - no niin tietysti kuuluu. En vain ole tajunnut, mitä se tarkoittaa. Suurin ahaa-elämys, joka johti tähän koko valaistumiseen, oli kuitenkin Johannan huutama "LONKKALUUT YLÖS, LONKAT AUKI" joka päivä viime viikolla. Sen avulla vihdoin ymmärsin, miten olla rento ja silti ryhdikäs. Ihme idiootti kai minäkin olen, mutta tämä on varmaan se asia, jonka kanssa kaikki ratsastajat pahiten painivat jossain vaiheessa, ja NYT tuntuu, että olen vihdoin oikeasti ottanut sellaisen harppauksen, että oksat pois.

Miten tämä ahaa-elämys sitten vaikutti hevoseen? Se rentoutui ja tuli ohjan ja pohkeen väliin tavalla, jota en ole aikaisemmin edes osannut kuvitella. Se kokosi itsensä lähespä automaattisesti, koska kun vihdoin sain lonkkani auki, sain istuttua syvälle satulaan ja pidettyä pohkeen hiljaa ja lähellä hevosta. Kun sain alakroppani oikein satulaan, yläkroppa seurasi melkeinpä automaattisesti perässä ja hups - Possu ei ollutkaan yhtäkkiä enää kova suusta. Se ei myöskään hidastanut vauhtia kokoamisasteesta huolimatta niin kuin aiemmin, koska ha, enpäs enää jarruttanut istunnalla. Mikä ketjureaktio! Aivan sanoinkuvaamaton fiilis. Ja sanoinkuvaamattoman huojentunut hevonen, aivan selkeästi olen jarruttanut sen menoa aivan kamalasti edes sitä itse tajuamattani.

Muutama viikko sitten kokemani aallonpohja sai tämän koko jutun aikaan. Pakko käydä näköjään välillä pohjalla, jotta pystyy muuttumaan ja kehittymään. Se antoi minulle sen päättäväisyyden ja halun onnistua ja muuttaa paljon asioita itsessäni ja siten mahdollisti sen, että lopulta onnistuin ja tajusin ihan itse, mitä olen tehnyt oikeasti väärin ja mitä täytyy tehdä erilailla. Näitä tulee ja niistä oppii. Se on elämää se.

No comments:

Post a Comment