Thursday, November 6, 2014

Turhautumispurkaus

Tänään tallille ensimmäistä ja viimeistä kertaa tällä viikolla. Olen kertonut, miten silloin alussa jo kesällä huomasin, kuinka kehno Possu oli ratsastaa verrattuna sen nuoruusvuosiin. Se on siitä asti pikkuhiljaa huonontunut, välissä on ollut ihan kivojakin päiviä ja kertoja ja yksi tosi hyväkin viikko sen jälkeen, kun Pia kävi Possun selässä reilu kuukausi sittem. Viimeiset pari ratsastuskertaa on kutenkin ollut sellaista tahtojen taistoa, että olen ollut paremmalla tuulella ennen ratsastusta kuin sen jälkeen, mikä on aivan uutta minulle. Possun kanssa työskentely on aina ollut minulle henkireikä ja se on aikaisemmin ollut sellainen hyvän tuulen ratsu, jonka kanssa on kiva harrastaa ja kehittää itseään. Se olisikin minulle tärkeää varsinkin nyt, kun käyn niin harvoin, että panokseni ei yksinkertaisesti riitä hepan eteenpäin viemiseen. Kuitenkin nyt, ihan ensimmäistä kertaa, olen aivan hukassa koko hepan kanssa.

Viime viikon maanantaina Johanna kävi läpiratsastamassa Possun ensimmäistä kertaa vähään aikaan. Palaute sen jälkeen oli aikalailla mitä olin itsekin huomannut viime aikoina: hevonen ei kanna itseään, ei käytä selkäänsä, ei kuuntele pohjetta eikä hyväksy minkäännäköisiä puolipidätteitä. Laukka on melkeinpä nelitahtista eikä hevonen kulje eteenpäin eikä millään tavalla rehellisesti. Juu, tiedän. En vain tiedä, mistä se johtuu.

Olen pohtinut tietysti paljon sitä, että mitä jos se johtuu minusta. Olenko tehnyt Possun kanssa jotain niin perusteellisesti väärin, että se on minun takiani noin totaalisen paska. En tietääkseni ole tehnyt mitään erilailla, kuin aikaisemminkaan. Istuntani on nykyään paljon parempi, yritän joka kerta kiinnittää entistä enemmän huomiota käsiini ja tasaiseen tuntumaan ja pitää ulko-ohjan kädessä, jalkani pysyvät paremmin paikoillaan ja katson jopa eteeni enkä korviin.. Mitäköhän vielä. No ponttini on, että olen mielestäni parempi ratsastaja kuin kolme vuotta sitten. Tärkein kehitys on tapahtunut henkisellä tasolla: ajattelen ja toimin hevosen selässä kypsemmim kuin aikaisemmin. Toimin ajatuksella, että me olemme yhtä, kumppanit. Olemme aina olleet, mutta nyt ehkä tajuan sen merkityksen vielä syvemmällä tasolla. Silti Possu menee hitaasti mutta varmasti huonommaksi eikä minulla ole minkään valtakunnan käryä miksi. Huoh :(

Pakko tulla siihen tulokseen, että se ei johdu minusta. Käyn niin harvoin, että se ei vain voi vaikuttaa näin valtavasti, ihan sama mitä siellä tekisin. Tämä oivallus turhauttaa minua vielä enemmän, koska silloin en asiaa myöskään pysty itse korjaamaan. Lopputulos? Motivaationi on tällä hetkellä jossain timbuktussa. Tappelin Possun kanssa lauantaina yli tunnin saadakseni pelkästään ulko-ohjan läpi. Juu, se oli kiva viimeiset kaksi minuuttia, mutta tiedän, että se oli pitkällä tähtäimellä hyödytöntä ja se jos mikä turhauttaa niin pirusti. Mitä hyötyä siitä on, että minä käyn tallilla ja tappelen elämäni hevosen kanssa joka kerta samoista asioista, vain tapellakseni hieman enemmän seuraavalla kerralla? Kun kerran käyn niin harvoin, haluaisin nauttia ajastani Possun kanssa, mutta en toisaalta pysty vain hymyilemään selässä, kun hevonen tuntuu aivan kauhealta.

Tänään en tee mitään. Yritän keksiä jotain kivaa. En tiedä jaksanko mennä edes selkään. Voi kun olisi maastoja, jossa voisi käydä vain pitkällä narukävelyllä tai jotain. Vituttaa. Ahdistaa. Pelottaa. Pelottaa ihan kauheasti, että jaksanko kohta enää edes yrittää, kun ei se hyödytä. Minun panokseni kun ei vain ihan kauheasti loppupeleissä paina.


No comments:

Post a Comment